Missä menee raja? Ja mistä sen tietää?

Ja rajojahan on monenlaisia, mutta tässä muutamat päivät olen miettinyt yhtä tiettyä juttua... Varsinkin nyt, kun lapsi on vielä näin pieni, että kaikkea opetellaan ja kaikkea ei vielä osata. Ja lisäksi juuri siksi, kun lapsi on niin pieni, niin kaikkea ei voi myös olettaa tapahtuvankaan kuin taikaiskusta. Ja jotta kiertelisin tarpeeksi, niin päästäiskö jo asiaan. ;)

Missä siis menee se raja, että vaaditaan lapsen tekemään itse? Missä on raja, ettei kiukuttelua ja pelleilyä siedetä, vaan lapsi siirretään tilanteesta pois? Mikä on rajana, kun lapsi ei haluakaan syödä itse ja olet huomannut päivästä toiseen syöttäväsi lapsen, joka jo söi itse? Tätä listaa voisi jatkaa loputtomiin.

Otetaan esimerkki. Meidän likka osaa syödä itse ja on tehnyt sitä mielellään oppimisensa jälkeen. Lusikka menee suuhun ja ruuastakin suurin osa. Joskus menee pitkin lattioita, mutta se on normaalia. Nyt on ollut sitä kautta, että otetaan itse yksi lusikallinen ja sitten työnnetaan lautanen pois. Äitin syöttämänä sitten ruoka uppoaa. En ole tästä siis mitään ongelmaa tehnyt itselleni, mutta pohtinyt kyllä olen, että tottuuko tuo neiti nyt sitten tähän palveluun. Päiväkodissa työskennellessä olen pienten ryhmässä nähnyt ja näen koko ajan paljon lapsia, jotka syövät päiväkodissa hienosti, mutta kotona kuulemma pitää syöttää. Sitä jää pohtimaan, että missä menee se raja, ettei vain ole itse mukavuudenhaluinen ja syötä lasta äkkiä ja siististi. Ja totuta lasta palveluun ja kohta tuo ei malta ollenkaan syödä itse. Ja koska lapsi on niin pieni vielä, ettei mahdottomia voi odottaa tai vaatia. Joskushan sitä tietysti syötetään, meillä kaikilla on huonoja päiviä, kun homma ei toimikaan. Mutta se raja... Onko sellaista? Tai pitäisikö?

Niin, ja jos sellainen raja on, niin eihän se mikään suora viiva ole. Ei me olla mitään robotteja, jotka päivästä toiseen toimii samalla tavalla. Päivät ja tunteet vaihtelee ymmärrettävästi. Ja meillä nyt ei olla vielä missään ääripäässä edes. Tässä nyt muutamana päivänä likka on taas syönyt hienosti itse. Joskus, kun se ruoka ei mene suuhun ja äitin apukin on vähän niin ja näin, niin olen aika tiukka ja nostan neidin pois pöydästä. Ei kai sitä sitten aina ole nälkä lapsellakaan. Tai ei muuten maistu. Minä jaksan aika vähän katsoa sellasta härväämistä. Toisinaan sitä pohtii onko liiankin tiukka.

Näitä ajatuksia on niin vaikea saada kirjoitettuun muotoon. Ehkäpä mietin tätä siitäkin syystä, että myös työelämässä tällaiset asiat ovat päivittäin läsnä. Siellä lisäksi jokainen lapsi on oma yksilönsä ja tilanteet paljon hektisempiä. Täytyy sanoa, että oman lapsen saaminen on ehdottomasti tehnyt minusta myös paremman lastentarhanopettajan. En halua suututtaa tai vähätellä ketään, jolla omia lapsia ei ole (teinhän itsekin tätä työtä, ennen omaa lasta), mutta kyllä se vaan erilaista perspektiiviä työhön antaa.

No niin, nyt päästiin sujuvasti jo alkuperäisestä aiheesta hyppäämään ammattietiikkaan. ;) Ehkäpä kuitenkin ymmärsitte mitä tässä hain? Eihän näihin mitään yhtä  vastausta ole, mutta tykkään pohtia näitä itsekseni. Tämä on sen verran pyörinyt mielessäni, että ajattelin pohtia ihan täällä blogissakin.

Minulla on vielä tauti päällä ja huominen on vielä saikkupäivä. Tänään nousi ensimmäisen kerran tässä taudissa kuumetta. Voi apua! Tuntuu, ettei tää lopu ikinä. Päivällä oli jo oikein hyvä olo, mutta nyt mennään taas kehnompaan suuntaan. :/