Missä menee raja? Ja mistä sen tietää?

Ja rajojahan on monenlaisia, mutta tässä muutamat päivät olen miettinyt yhtä tiettyä juttua... Varsinkin nyt, kun lapsi on vielä näin pieni, että kaikkea opetellaan ja kaikkea ei vielä osata. Ja lisäksi juuri siksi, kun lapsi on niin pieni, niin kaikkea ei voi myös olettaa tapahtuvankaan kuin taikaiskusta. Ja jotta kiertelisin tarpeeksi, niin päästäiskö jo asiaan. ;)

Missä siis menee se raja, että vaaditaan lapsen tekemään itse? Missä on raja, ettei kiukuttelua ja pelleilyä siedetä, vaan lapsi siirretään tilanteesta pois? Mikä on rajana, kun lapsi ei haluakaan syödä itse ja olet huomannut päivästä toiseen syöttäväsi lapsen, joka jo söi itse? Tätä listaa voisi jatkaa loputtomiin.

Otetaan esimerkki. Meidän likka osaa syödä itse ja on tehnyt sitä mielellään oppimisensa jälkeen. Lusikka menee suuhun ja ruuastakin suurin osa. Joskus menee pitkin lattioita, mutta se on normaalia. Nyt on ollut sitä kautta, että otetaan itse yksi lusikallinen ja sitten työnnetaan lautanen pois. Äitin syöttämänä sitten ruoka uppoaa. En ole tästä siis mitään ongelmaa tehnyt itselleni, mutta pohtinyt kyllä olen, että tottuuko tuo neiti nyt sitten tähän palveluun. Päiväkodissa työskennellessä olen pienten ryhmässä nähnyt ja näen koko ajan paljon lapsia, jotka syövät päiväkodissa hienosti, mutta kotona kuulemma pitää syöttää. Sitä jää pohtimaan, että missä menee se raja, ettei vain ole itse mukavuudenhaluinen ja syötä lasta äkkiä ja siististi. Ja totuta lasta palveluun ja kohta tuo ei malta ollenkaan syödä itse. Ja koska lapsi on niin pieni vielä, ettei mahdottomia voi odottaa tai vaatia. Joskushan sitä tietysti syötetään, meillä kaikilla on huonoja päiviä, kun homma ei toimikaan. Mutta se raja... Onko sellaista? Tai pitäisikö?

Niin, ja jos sellainen raja on, niin eihän se mikään suora viiva ole. Ei me olla mitään robotteja, jotka päivästä toiseen toimii samalla tavalla. Päivät ja tunteet vaihtelee ymmärrettävästi. Ja meillä nyt ei olla vielä missään ääripäässä edes. Tässä nyt muutamana päivänä likka on taas syönyt hienosti itse. Joskus, kun se ruoka ei mene suuhun ja äitin apukin on vähän niin ja näin, niin olen aika tiukka ja nostan neidin pois pöydästä. Ei kai sitä sitten aina ole nälkä lapsellakaan. Tai ei muuten maistu. Minä jaksan aika vähän katsoa sellasta härväämistä. Toisinaan sitä pohtii onko liiankin tiukka.

Näitä ajatuksia on niin vaikea saada kirjoitettuun muotoon. Ehkäpä mietin tätä siitäkin syystä, että myös työelämässä tällaiset asiat ovat päivittäin läsnä. Siellä lisäksi jokainen lapsi on oma yksilönsä ja tilanteet paljon hektisempiä. Täytyy sanoa, että oman lapsen saaminen on ehdottomasti tehnyt minusta myös paremman lastentarhanopettajan. En halua suututtaa tai vähätellä ketään, jolla omia lapsia ei ole (teinhän itsekin tätä työtä, ennen omaa lasta), mutta kyllä se vaan erilaista perspektiiviä työhön antaa.

No niin, nyt päästiin sujuvasti jo alkuperäisestä aiheesta hyppäämään ammattietiikkaan. ;) Ehkäpä kuitenkin ymmärsitte mitä tässä hain? Eihän näihin mitään yhtä  vastausta ole, mutta tykkään pohtia näitä itsekseni. Tämä on sen verran pyörinyt mielessäni, että ajattelin pohtia ihan täällä blogissakin.

Minulla on vielä tauti päällä ja huominen on vielä saikkupäivä. Tänään nousi ensimmäisen kerran tässä taudissa kuumetta. Voi apua! Tuntuu, ettei tää lopu ikinä. Päivällä oli jo oikein hyvä olo, mutta nyt mennään taas kehnompaan suuntaan. :/

Voi näitä pirun tauteja!

Taas sairaslomalla... Puuh! Mua alkaa jo ihan nolottaa, että oon jatkuvasti pois töistä. Joko oon ite kipeenä tai sit tyttö. Ja nytkään mulla ei ole mitään "vikaa" poskionteloissa tai korvissa eikä ole kuumetta. Mutta olo huononee koko ajan. Tämä flunssahan alkoi melkein heti, kun selvisin nielutulehduksesta ja sen tuomasta korkeasta kuumeesta. Viimeksi tällaista samanlaista tautia oli juuri ennen joulua. Eli ikään kuin tuntuu, että sama lenssu jatkuu, välissä oli vaan vähän tujumpi tauti.

Oon ihan kypsä tähän sairastamiseen... Tai siihen, että koko ajan joku sairastaa. Tällasta tää nyt sit kai tulee oleen, kun likka on päikyssä ja minä olen päikyssä töissä. Tänäänkin kyllä olin menossa ihan töihin, mutta hoitaja vähän tuumasi, että olisi parempi levätä. Ja eihän se kai mihinkään lähdekään ilman lepoa. Likka saa olla päikyssä tän saikun aikana aamupalasta välipalaan. Ei oikein hoitajan määräämä lepo täyty, jos juoksen tuo termiitin perässä täällä... Ja pääseepä päikyssä ulkoilemaankin.

Kyllähän tämä neiti parhaimmillaan malttaa leikkiä ihan itsekseenkin. Tyyli on vapaa! :D

Tosin tuo neiti oli eilen illalla tosi känkkäränkkä ja mietin jo onko silläkin kuumetta... Ei ollut kuitenkaan, mutta huonolla tuulella oli ja kiehnäsi sylissä. Yksi kulmahammas (kai se on kulmahammas? :D) on kyllä tuloillaan ja voihan se olla, että muitakin on lähellä puhkeemista... Muutama yönä olen joutunut käymään vähän silittelemässä ja laittamassa peittoa paremmin, kun on itkua tihrustettu.

Nyt kaivaudun sohvan pohjalle ja laitan ensin eiliseltä tallennetun uuden Bones-jakson pyörimään ja sen jälkeen uppoudun Netflixiin!

"Onko mitään söpömpää?"

Niin... Onko mitään söpömpää kuin isossa ja muhkeassa talvihaalarissa kädet levällään lyllertävä pieni ihmislapsi? En usko että on.

Tätä mieheni ihmetteli tänään, kun pääsimme mummula/vaarila-reissulta kotipihaan ja tyttö tahtoi keinumaan. "Kiikkaa" sanoo neiti ja lähtee taapertamaan kohti keinua. Ja ai että miten harmittaa, ettei teille ole tähän kohtaan kuvituskuvaa, sillä jäätiin molemmat ihmettelemaan hetkeksi kuinka söpö voi lapsi olla. <3

Illalla onneksi se huvi sitten muuttui, kun 45 minuutin päiväunet kostautui ja välillä mikään ei meinannut neidin mielestä olla hyvin. Tai oikeastaan enemmän asiat tais likan mielestä olla huonosti kuin hyvin. Ja sitten tietty väsyneenä ja kiukkusena vielä sattui kaikenmaailman pikkuhaavereitakin koko ajan. Lisäksi sellaisiin muksauksiin mitkä normaalisti kuitattaisiin vain sanomalla "oho", liittyi tänään kunnon ääninäyte ja dramaattinen syliin syöksyminen. Noooh, onhan se tavallaan hellyttävääkin. Tavallaan. ;)

Verhon takaa vauhtia ja juosten pois. :D

Ehdittiin me kuitenkin juosta jälleen verhon takaa nauraen, ajaa mopolla ja kutitella ja pussailla toinen toisiamme. Rauhalliset koti-illat on aika pop! Varsinkin nyt, kun on monta viikonloppua joulukuulta asti ollut menoa ja melskettä ja tietty joulu ja uusi vuosikin. Ja tunnetusti ne viikonloput alkaa taas pikku hiljaa kevättä kohti mentäessä täyttyä.

Täytyy kyllä sanoa, että olisipa vakituinen työpaikka ja pystyisipä tekemään lyhyempää viikkoa esim. 3-4 päiväisenä, niin ei tuntuisi tämä elämä niin pirun hektiseltä. Tosin, ehkä näistä pienistä rauhan hetkistä sitten nauttii eri tavalla... Tai ainakin se on hyvä katsantakanta. ;)

Kuumeen potemista äitin ja isin sängyllä

P.S. likka ei ainakaan tänä iltana kiukuttelua lukuunottamatta vaikuttanut yhtään kuumeiselta, joten en edes mitannut lämpöä. Jospas olisi selvitty näin vähällä (vai oliko tää nyt virhe mennä sanomaan näin?). :P

P.P.S. Pakko vielä näyttää kuinka ylisöpöt leggarit ostin likalle facen kirpparilta :D

Missä meidän perhe on pirun taitava?

Ollaan aina sairaana sillon, kun jotain pitäis tapahtua. Puuh...

Viime keväänä, kun piti olla mun synttärit, tulin itse tosi kipeäksi ja juhlia siirrettiin kahdella viikolla. Miehen synttärit meinasi siirtyä, kun likalla oli enterorokko ja märkärupi. Juhlat kuitenkin pidettiin, mutta lapsivieraat jäivät kotiin, koska pientä tartuntavaaraa kuitenkin vielä oli. Seuraavaksi oli vaarassa meidän Himoksen viikonloppureissu pari viikkoa sitten, kun olin itse kovassa kuumeessa ja kipeässä nielutulehduksessa. Luojan kiitos, pääsimme lähtemään ja viikonloppu oli onnistunut.

Nyt sitten... Olemme miehen kanssa pitkästä aikaa menossa Tapparan peliin tänään ja kas, likalle nousi eilen kuume. Jes! Mummun ja vaarin oli tarkoitus hakea neiti päikystä ja lähteä sitten mummilaan, johon me sitten myös menisimme pelin jälkeen ja lähtisimme lauantaina takaisin kotiin. Liput on nyt kuitenkin ostettu, eikä likalla nyt toistaiseksi ole muuta kuin kuumetta jonkin verran. Muuten on ihan hyvässä vireessä. Minä jäin sitten likan kanssa tänään potemaan kotiin ja mummu ja vaari hakee neidin täältä kotoa ja me olemme edelleen menossa peliin.

Tulihan tossa jo vähän kieriskeltyä paskaäiskä-fiiliksissä, mutta... Tarkoitus on kuitenkin lähteä ja neiti kuitenkin on paljon ollut mummun ja vaarin kanssa, ettei mihinkään "outoon" paikkaan lykätä hoitoon. Juuri silloin kuun alussa, kun olin korkeassa kuumeessa ja mieskin iltavuorossa töissä, niin likka oli mummulassa yökylässä. Automatkat nyt tietysti tuonne mummulaan tulee, mutta muuten hän voi olla siellä ihan samalla tavalla kuin kotonakin ja mekin menemme sinne sitten perästä päin.

Nimenomaan tähän tämän päiväiseen peliin olen erityisesti tahtonut, koska kyseessä on hyväntekeväisyyspeli, jossa saa heittää pehmolelut jäälle Tapparan ekan maalin jälkeen. Yhteistyökumppanit ovat saaneet lähteä mukaan ja jokaisesta jäälle heitetystä pehmosta he lahjoittavat tietyn määrän rahaa Sylva ry:lle, joka auttaa syöpäsairaita lapsia ja heidän perheitään! Me ollaan niin mukana tässä, pehmolelut on jo valmiina.

Nii, paitsi mullakin on vähän omituinen olo ja pelkään, että tuun itekin kipeeks. Äh, on tää vaan ihanaa! Just eilen töissä yksi poika alkoi vähän ripuloida ja tuntuu, että sitä haisee kakalle koko loppupäivän, kun on pesuhommissa töissä. Yh.

Että ihanaa viikonloppua vaan kaikille! :D

Kuka minä olen? Kuka on Nellis?

Kuka tätä blogia oikein pitää pystyssä?

Tällainen 27-vuotias (ah, täytän tänä vuonna 28 ja alan potea kohta ikäkriisiä!) nuori nainen, äiti, vaimo. Vai saako vielä sanoa, että nuori nainen? Olenko jo vaan aikuinen? Vai muututaanko me hei ikinä aikuisiksi? :D Noniin... Hyvin lähtee käyntiin tämä! Nimimerkkini tulee itseasiassa yhden vanhempieni kissan mukaan. Asuin vielä "kotona", kun kissa haettiin ja minä valitsin sen, että melkeinpä minun kissani koko katti. :D

Käytä hääpukuasi -päivä 15.1.2016

Olin vain 16-vuotias, kun monen sattuman kautta päädyin istumaan iltaa nykyisen aviomieheni luokse. Ja siitä se sitten lähti. Tuon viikonlopun jälkeen vietimme kaikki viikonloput yhdessä (olin juuri muuttanut lukioon toiselle paikkakunnalle), seuraavan kesän ja siitä eteenpäin myös niin paljon arkipäiviä kuin mahdollista. Mies lähti armeijaan ja sinä aikana muutimme myös samaan asuntoon, miehen 30,5 neliöiseen yksiöön. Se oli hienoa aikaa se! Ikkuna ei aina pysynyt kiinni, joten joskus kämpässä oli talvella +4, kun menin kotiin. :D

Silti niitä aikoja muistelee lämmöllä. Se oli erilaista. En osaa edes selittää miten. Mutta olihan siinä ajassa tiettyä taikaa. ;) Ja on siinä vieläkin taikaa, välillä sitä vain etsitään pyykkikasojen ja kakkavaippojen takaa. :D

Teinikihlauduimme vuonna 2006 minun ollessa vielä juuri ja juuri 17 vuotta ja mies oli 19. Naimisiin menimme kesällä 2011, kun olin saanut miehen vakuuteltua, että rahamme riittävät siihen. :D Mies kun ei halunnut, että täytyy turhaan pihistellä, juhlissa tai normaalissa arjessa. No kyllähän se raha riitti, kun osti opintolainalla sormukset. :D Tuo päivä on edelleenkin elämäni paras ja voisin elää sen koska tahansa uudestaan!

Sitten minun vauvakuumeeni alkoi kasvaa päivä päivältä ja kesällä 2013 jätimme ehkäisyn pois. Tulin heti raskaaksi, mutta sain melkein heti keskenmenon. Syksyllä tein jälleen positiivisen testin, mutta taas tuloksena oli keskenmeno melko aikaisilla viikoilla. Se oli tosi rankkaa ja mietin jo, että otetaan taukoa koko hommasta. Sitten kuitenkin kun sitä vähiten odotti, niin positiivista raskaustestiä sitä taas tuijoteltiin. Tällä kertaa pieni ihmisenalku pysyi kyydissä ja syyskuussa 2014 meille tupsahti pieni uskomaton ihme, meidän rakas tytär! <3

Menkööt vielä tällainen pikkunen vauvakuvakin meitin likasta! ;)

Onhan se elämä muuttunut nyt lapsiperhearkea eläessä. En kuitenkaan koe, että me olemme mieheni kanssa ihmisinä juuri muuttuneet. Nyt vain mennään lapsen ehdoilla. Edelleen kyläilemme, juhlimme, vietämme koti-iltoja, käymme kaupoilla yms. Koen, että olen edelleen minä itse, nyt vain saan jakaa rakkautta miehen ja lemmikkien lisäksi tuolle uskomattoman ihanalle tytölle. Ja rakkauttahan riittää... Välillä niin, että meinaa pakahtua!

Olemme vanhempina sellaisia "maalaisjärki edelle" -tyyppisiä. Itse olen koulutukseltani sosionomi ja olen työkseni lastentarhanopettaja, joten joskus ammattiminä ja äitiminä hiukan taistelee keskenään. Koen, että minulla on täydelliset valmiudet kasvattaa lapsestani sellainen, joka pärjää tässä yhteiskunnassa. Ja olenpas joskus vähän taipuvainen perfektionismiinkin, joka meinaa joskus tarttua myös kasvatukseeni etenkin kotona. En kuitenkaan ota paineita, koska toinen ääripää minussa on "mennään siitä mistä aita on matalin". ;)

Huh, mikä romaani! Täytyy myöntää, että tykkään puhua itsestäni ja omasta elämästäni ja perheestäni. :D Ehkäpä tämä tällaisena jonkintyyppisenä referointina nyt toimii meidän elämästä ja toimittaa sellaista esittelypostauksen roolia.

Vielä kerran, tervetuloa!

P.S. Jos tunnistat minut, niin olethan ystävällinen ja vinkkaat minulle siitä! :)

Tervetuloa uudet ja vanhat lukijat!

Heeei... Ihanaa, että olet löytänyt blogini ääreen! :) Aiemmin olen pitänyt pitkän aikaa Vauvakuumeesta ponnistaen -blogia. Se alkoi kuitenkin tuntui omaan makuuni jo sellaiselta sillisalaatilta, ettei sen jatkaminen tuntunut mielekkäältä. Edellinen blogi palveli täydellisesti aikansa ja oli minulle todellinen henkireikä raskautta yrittäessa, odotusaikana sekä pikkuvauva-aikana. Kiitos kaikille sitä aikaa kanssani eläneille.

Nyt on kuitenkin aika suunnata katse ja ajatukset tähän uuteen blogiin. Teema jatkuu käytännössä aivan samana ja kerron kaunistelematta ja totuudenmukaisesti omia tuntemuksiani. Aiheet pyörivät perhe-elämän ja ihanan tyttäremme ympärillä. Olet tervetullut seuraamaan meidän maailmaa, kasvavan taaperon kanssa touhuilua ja kasvamista lapsiperheeksi päivä päivältä enemmän. 

Olen saavuttanut elämässäni niin monta sellaista asiaa, joita olen aina toivonut. Omakotitalo, oma piha, ihana aviomies, pieni tyttömme, lemmikkejä (tällä hetkellä "vain" koira) ja ympärillä ihmisiä, jotka välittävät meistä ja ovat meille tärkeitä. Se ei silti tarkoita, etteikö välillä olisi vastoinkäymisiäkin, onneksi niistä on helpompi selviytyä tältä pohjalta.

Lähitulevaisuudessa lisää! Nyt yritän suunnata kohti sänkyä, olen keikkunut ihan liian myöhään pystyssä tämän uuden blogin kanssa puuhastellessani. ;)

Minä ja pikku riiviömme! <3

Psst... Tämä tulee olemaan ainoa kasvokuva, jonka tyttärestäni jaan. En myöskään ole aiemmin blogannut omalla kuvallani, joten tämä on ihan uuden aikakauden alku. ;)

Ja vielä kerran: Tervetuloa, juuri sinä ihana lukija! <3